Vetta on paras ♥ Ei mulla muuta.
maanantai 11. helmikuuta 2019
perjantai 1. helmikuuta 2019
Testissä uusi satula
Vihdoinkin Siperia on ohitse: tällä viikolla loppuivat kolmenkympin pakkaset, jes! Nyt kepoisat kuusi astetta eivät tunnu missään, ihan shortsikelit. Toivottavasti sää pysyisi yhtä leutona kevääseen saakka, ja sitten kun lumet alkavat sulamaan, voisi lämpöä tulla vielä paljon lisää niin että kaikki nietokset katoaisivat kerralla ilman aivan mahdotonta tulvaa.
Tänään pääsin myös ratsastamaan ensimmäistä kertaa "kunnolla" Vetalla, sillä tilaamani satula tuli vihdoin. Tähän mennessä olemme vain hömpötelleet ilman satulaa pitkin pöpelikköjä, sillä luonnollisesti yksikään tallin aiempien hevosten satuloista ei sovi jättiläisen selkään. Mutta kyllä kelpasi odottaa, sillä nyt meillä on hihnoihin mätsäävä joustorunkoinen Divino Silva-barokkisatula. Tyylistä ei tingitä! Vielä kun saan ostettua vähän tyylikkäämmät jalustimet niin all is good. Suitsia ja muita hihnoja osaan tehdä itse, mutta metallitöihin ei miulla enää kyllä taidot riitä... Vielä...
Kävimme ensin tarpomassa lumisessa metsässä. Hetki oli kuin elokuvasta: iltapäivän keltainen auringonvalo sai puiden lumipuvun hehkumaan, ja pienoinen tuulenvire pudotteli päällemme sieviä kevyitä lumihiutaleita — en ollut aina varma, satoiko lunta oikeasti vai karisiko vain oksien kuorrutetta niskaamme. Vetta tarpoi syvässä hangessa sisukkaasti, eikä hankalatkaan paikat saaneet sitä epäröimään: tamma painoi menemään sujuvasti niin kapeat väliköt kuin jyrkemmät mäetkin. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin tasapainotella kyydissä uudessa ihanassa satulassa ja nauttia retkestä.
Kotiinpäin tulimme tietä pitkin. Vetta jaksoi oikein hyvin ravata vaikka olimme tarponeet valehtelematta yli 2 km melkein kainalonmyötäisessä umpihangessa, eikä tamma edes hiennyt vaikka talviturkkiakin sillä oli niskassa kuin villamammutilla. Muutama auto tuli vastaan joista vain yksi hidasti kohdallemme (kylän maanteiden sankarit on taas vauhdissa...), mutta luottoratsu Vetta ei edes korvaansa väräyttänyt kohtaamisistamme.
Vetta on yllättävän kevyt ratsastaa kokoisekseen hevoseksi. Onhan sillä isot ja raskaat liikkeet enkä voi olettaa mitään kovin näppäriä mooveja, mutta se ei nojaa kädelle ja kuuntelee jalkaa sekä istuntaa tosi nätisti. Vaikka jalkani eivät tunnu ylettyvän kunnolla matamin tynnyrirungon ympäri, riittää pohkeeksi pieni kosketus, ja painoapuja ei tarvinnut melkein edes opettaa kun Vetta tuntui saavan jutun juonesta kiinni heti kun esittelin ratsastustapani hälle. Tosin enhän voi tietää miten häntä on aiemmassa kodissa ratsastettu — ehkä painoavut ovat sieltä jo tuttuja, mistäs sitä tietää jos Vetalla on vaikka ollutkin klassista taustaa, ken tietää! Eihän se rotua katso.
Huomenna ajattelin kokeilla Vetan kanssa joitakin vääntelyjuttuja tuossa pihalla, avotaivutuksia ja vastaavia. Voisin myös esitellä peitsen ja miekan, vaikka arvaankin jo ettei Vettaa varmasti aseet pahemmin hätkäytä. Olisi velmua käydä noviisikisoissa joskus jyhkyn kanssa, kokeilemassa taipuuko mahtimatami piskuiselle skill at arms-kentälle.
 |
| Huomatkaa conchossa killuvat närhensulat. ;) |
Tänään pääsin myös ratsastamaan ensimmäistä kertaa "kunnolla" Vetalla, sillä tilaamani satula tuli vihdoin. Tähän mennessä olemme vain hömpötelleet ilman satulaa pitkin pöpelikköjä, sillä luonnollisesti yksikään tallin aiempien hevosten satuloista ei sovi jättiläisen selkään. Mutta kyllä kelpasi odottaa, sillä nyt meillä on hihnoihin mätsäävä joustorunkoinen Divino Silva-barokkisatula. Tyylistä ei tingitä! Vielä kun saan ostettua vähän tyylikkäämmät jalustimet niin all is good. Suitsia ja muita hihnoja osaan tehdä itse, mutta metallitöihin ei miulla enää kyllä taidot riitä... Vielä...
Kävimme ensin tarpomassa lumisessa metsässä. Hetki oli kuin elokuvasta: iltapäivän keltainen auringonvalo sai puiden lumipuvun hehkumaan, ja pienoinen tuulenvire pudotteli päällemme sieviä kevyitä lumihiutaleita — en ollut aina varma, satoiko lunta oikeasti vai karisiko vain oksien kuorrutetta niskaamme. Vetta tarpoi syvässä hangessa sisukkaasti, eikä hankalatkaan paikat saaneet sitä epäröimään: tamma painoi menemään sujuvasti niin kapeat väliköt kuin jyrkemmät mäetkin. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin tasapainotella kyydissä uudessa ihanassa satulassa ja nauttia retkestä.
Kotiinpäin tulimme tietä pitkin. Vetta jaksoi oikein hyvin ravata vaikka olimme tarponeet valehtelematta yli 2 km melkein kainalonmyötäisessä umpihangessa, eikä tamma edes hiennyt vaikka talviturkkiakin sillä oli niskassa kuin villamammutilla. Muutama auto tuli vastaan joista vain yksi hidasti kohdallemme (kylän maanteiden sankarit on taas vauhdissa...), mutta luottoratsu Vetta ei edes korvaansa väräyttänyt kohtaamisistamme.
Vetta on yllättävän kevyt ratsastaa kokoisekseen hevoseksi. Onhan sillä isot ja raskaat liikkeet enkä voi olettaa mitään kovin näppäriä mooveja, mutta se ei nojaa kädelle ja kuuntelee jalkaa sekä istuntaa tosi nätisti. Vaikka jalkani eivät tunnu ylettyvän kunnolla matamin tynnyrirungon ympäri, riittää pohkeeksi pieni kosketus, ja painoapuja ei tarvinnut melkein edes opettaa kun Vetta tuntui saavan jutun juonesta kiinni heti kun esittelin ratsastustapani hälle. Tosin enhän voi tietää miten häntä on aiemmassa kodissa ratsastettu — ehkä painoavut ovat sieltä jo tuttuja, mistäs sitä tietää jos Vetalla on vaikka ollutkin klassista taustaa, ken tietää! Eihän se rotua katso.
Huomenna ajattelin kokeilla Vetan kanssa joitakin vääntelyjuttuja tuossa pihalla, avotaivutuksia ja vastaavia. Voisin myös esitellä peitsen ja miekan, vaikka arvaankin jo ettei Vettaa varmasti aseet pahemmin hätkäytä. Olisi velmua käydä noviisikisoissa joskus jyhkyn kanssa, kokeilemassa taipuuko mahtimatami piskuiselle skill at arms-kentälle.
maanantai 28. tammikuuta 2019
Vedän jarrukahvaa näin talvisin
Olen aina vihannut talvea. Tarkemmin, vihaan kylmää, pimeää ja lunta: en ehkä muuten, mutta kaikki tallinomistajat voivat samaistua tuskaani kun joka aamu on pakko raahata itsensä ylös sängystä kukonpierun aikaan. Joudut tekemään lumitöitä, yleensä umpipimeässä, ennen kuin pääset kaivautumaan talliin. Vaikka olisit niin onnekas ettei tallissasi ole yhtään ainuttakaan loimitettavaa, ehkä sinulla on jopa pihatto, niin joudut silti raahaamaan metrisen hangen poikki heinää ja muita rehuja pitkin päivää. Tallin putki jäätyy, haet talolta asti kymmeniä litroja lämmintä vettä, ja kun tarjoat sitä hevosille, ne eivät juo vaan joko kaatavat astiat tai antavat veden jäätyä niin ettet saa astioita enää liikkeelle ennen toukokuuta. Vaikka pakkasta olisi -35c ja jäätävä tuuli tekee siitä vielä tuplasti kylmempää, sinun on pakko mennä ulos joka päivä moneen kertaan, terveenä ja sairaana. Työnnät täysiä lantakärryjä ohutta lumipolkua pitkin Mount Everestiä muistuttavan kakkakasan huipulle, kippaat sen vaivoin nurin, kaadut ehkä itsekin ja lyöt polvesi kipeästi jäätyneeseen kikkareeseen.
Talvi on kiva ikkunan läpi katsottuna, ei koettuna.
Silti sitä jotenkin kummasti jaksaa. Vaikka joka ikinen päivä marraskuun ja maaliskuun välillä kiroan ja sanon tämän olevan viimeinen talvi kun hevoset ovat omassa pihassa, tulee aina seuraava vuosi, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava. Olen hevosenomistaja, masokisti siis.
Vaikka miten valitan, en silti ikinä pystyisi luopumaan hevosystävistäni. Aamulla toivoin -30c lumihelvetissä talliin tarpoessani kuolemaa, mutta heti laitettuani valot päälle alkoi niin toiveikas hörinä ja hirnuminen ettei mieli voinut olla enää maassa: nälkäiset karvakasat kaipasivat minua, ehkä heinän vuoksi, mutta kaipasivat kumminkin. Jäin katselemaan jokaista hevosta aamukierroksellani: kuinka elämä olisikin synkkää ilman ystäviäni. Jäyhä ja jäykkä Manattu, jonka itse olin isäorin valinnasta lähtien kasvattanut; Polun, pieni islantilainen sähikäiseni joka piristi päivän kuin päivän pirskahtelevalla riemullaan; pikkuinen Striksi-varsa, juuri orvoksi jäänyt parivuotias reppana joka turvautui minuun siinä missä laumatovereihinsakin; jättiläismäinen Vetta, uusin hevosystäväni ja suurin silmäteräni.
Sen verran talvet olivat minua syöneet, että tein juuri vaikean päätöksen vähentää hevosmäärää. On ollut tuskaista etsiä uusia koteja eläimille joiden kanssa olen jakanut jokaisen hetkeni parhaimmillaan niiden ensimmäisistä hengenvedoista lähtien, mutta toisaalta oli myös helpotus saada sanottua sanat ääneen: minä en jaksa, on pakko hidastaa. Näinpä Manattu etsii kotia jossa pääsisi työ- ja jalostuskäyttöön, Striksi ja Polun taasen tarvitsisivat kodin jossa tammat pääsisivät näyttämään taitojaan. Minulla ei ole mitään intoa kilpailla, joten ainoa fiksu valinta nykyisistä hevosistani on Vetta. Päistärikön kanssa minun ei tarvitse tuntea paineita etten edisty sillä yhtä nopeasti kuin muut, sillä eipä tuollaisen ranskalaisen kylmäverisen kanssa kovin pitkälle ratsujutuissa pääsisikään. Me puuhataan tasan sen verran mitä jaksan, ei yhtään enempää.
Tietenkään Vetta ei voi olla pihassa yksin, mutta olen hoitanut hommat niin että minun on mahdollista saada naapuritallista oloneuvoslämppäri lainaseuralaiseksi siihen saakka että löydän pysyvämmän kaverin jättitammalleni.
Kyllä minä tästä vielä nousen, yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa joka päivä aina vähän korkeammalle. Siihen saakka aion lusmuilla piiilossa torpassa eläimet seuranani, ainoana elämäntehtävänäni lämmittää tupaa ja hoitaa pakolliset asiat.
Talvi on kiva ikkunan läpi katsottuna, ei koettuna.
Silti sitä jotenkin kummasti jaksaa. Vaikka joka ikinen päivä marraskuun ja maaliskuun välillä kiroan ja sanon tämän olevan viimeinen talvi kun hevoset ovat omassa pihassa, tulee aina seuraava vuosi, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava. Olen hevosenomistaja, masokisti siis.
Vaikka miten valitan, en silti ikinä pystyisi luopumaan hevosystävistäni. Aamulla toivoin -30c lumihelvetissä talliin tarpoessani kuolemaa, mutta heti laitettuani valot päälle alkoi niin toiveikas hörinä ja hirnuminen ettei mieli voinut olla enää maassa: nälkäiset karvakasat kaipasivat minua, ehkä heinän vuoksi, mutta kaipasivat kumminkin. Jäin katselemaan jokaista hevosta aamukierroksellani: kuinka elämä olisikin synkkää ilman ystäviäni. Jäyhä ja jäykkä Manattu, jonka itse olin isäorin valinnasta lähtien kasvattanut; Polun, pieni islantilainen sähikäiseni joka piristi päivän kuin päivän pirskahtelevalla riemullaan; pikkuinen Striksi-varsa, juuri orvoksi jäänyt parivuotias reppana joka turvautui minuun siinä missä laumatovereihinsakin; jättiläismäinen Vetta, uusin hevosystäväni ja suurin silmäteräni.
Sen verran talvet olivat minua syöneet, että tein juuri vaikean päätöksen vähentää hevosmäärää. On ollut tuskaista etsiä uusia koteja eläimille joiden kanssa olen jakanut jokaisen hetkeni parhaimmillaan niiden ensimmäisistä hengenvedoista lähtien, mutta toisaalta oli myös helpotus saada sanottua sanat ääneen: minä en jaksa, on pakko hidastaa. Näinpä Manattu etsii kotia jossa pääsisi työ- ja jalostuskäyttöön, Striksi ja Polun taasen tarvitsisivat kodin jossa tammat pääsisivät näyttämään taitojaan. Minulla ei ole mitään intoa kilpailla, joten ainoa fiksu valinta nykyisistä hevosistani on Vetta. Päistärikön kanssa minun ei tarvitse tuntea paineita etten edisty sillä yhtä nopeasti kuin muut, sillä eipä tuollaisen ranskalaisen kylmäverisen kanssa kovin pitkälle ratsujutuissa pääsisikään. Me puuhataan tasan sen verran mitä jaksan, ei yhtään enempää.
Tietenkään Vetta ei voi olla pihassa yksin, mutta olen hoitanut hommat niin että minun on mahdollista saada naapuritallista oloneuvoslämppäri lainaseuralaiseksi siihen saakka että löydän pysyvämmän kaverin jättitammalleni.
Kyllä minä tästä vielä nousen, yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa joka päivä aina vähän korkeammalle. Siihen saakka aion lusmuilla piiilossa torpassa eläimet seuranani, ainoana elämäntehtävänäni lämmittää tupaa ja hoitaa pakolliset asiat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)