Olen aina vihannut talvea. Tarkemmin, vihaan kylmää, pimeää ja lunta: en ehkä muuten, mutta kaikki tallinomistajat voivat samaistua tuskaani kun joka aamu on pakko raahata itsensä ylös sängystä kukonpierun aikaan. Joudut tekemään lumitöitä, yleensä umpipimeässä, ennen kuin pääset kaivautumaan talliin. Vaikka olisit niin onnekas ettei tallissasi ole yhtään ainuttakaan loimitettavaa, ehkä sinulla on jopa pihatto, niin joudut silti raahaamaan metrisen hangen poikki heinää ja muita rehuja pitkin päivää. Tallin putki jäätyy, haet talolta asti kymmeniä litroja lämmintä vettä, ja kun tarjoat sitä hevosille, ne eivät juo vaan joko kaatavat astiat tai antavat veden jäätyä niin ettet saa astioita enää liikkeelle ennen toukokuuta. Vaikka pakkasta olisi -35c ja jäätävä tuuli tekee siitä vielä tuplasti kylmempää, sinun on pakko mennä ulos joka päivä moneen kertaan, terveenä ja sairaana. Työnnät täysiä lantakärryjä ohutta lumipolkua pitkin Mount Everestiä muistuttavan kakkakasan huipulle, kippaat sen vaivoin nurin, kaadut ehkä itsekin ja lyöt polvesi kipeästi jäätyneeseen kikkareeseen.
Talvi on kiva ikkunan läpi katsottuna, ei koettuna.
Silti sitä jotenkin kummasti jaksaa. Vaikka joka ikinen päivä marraskuun ja maaliskuun välillä kiroan ja sanon tämän olevan viimeinen talvi kun hevoset ovat omassa pihassa, tulee aina seuraava vuosi, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava. Olen hevosenomistaja, masokisti siis.
Vaikka miten valitan, en silti ikinä pystyisi luopumaan hevosystävistäni. Aamulla toivoin -30c lumihelvetissä talliin tarpoessani kuolemaa, mutta heti laitettuani valot päälle alkoi niin toiveikas hörinä ja hirnuminen ettei mieli voinut olla enää maassa: nälkäiset karvakasat kaipasivat minua, ehkä heinän vuoksi, mutta kaipasivat kumminkin. Jäin katselemaan jokaista hevosta aamukierroksellani: kuinka elämä olisikin synkkää ilman ystäviäni. Jäyhä ja jäykkä Manattu, jonka itse olin isäorin valinnasta lähtien kasvattanut; Polun, pieni islantilainen sähikäiseni joka piristi päivän kuin päivän pirskahtelevalla riemullaan; pikkuinen Striksi-varsa, juuri orvoksi jäänyt parivuotias reppana joka turvautui minuun siinä missä laumatovereihinsakin; jättiläismäinen Vetta, uusin hevosystäväni ja suurin silmäteräni.
Sen verran talvet olivat minua syöneet, että tein juuri vaikean päätöksen vähentää hevosmäärää. On ollut tuskaista etsiä uusia koteja eläimille joiden kanssa olen jakanut jokaisen hetkeni parhaimmillaan niiden ensimmäisistä hengenvedoista lähtien, mutta toisaalta oli myös helpotus saada sanottua sanat ääneen: minä en jaksa, on pakko hidastaa. Näinpä Manattu etsii kotia jossa pääsisi työ- ja jalostuskäyttöön, Striksi ja Polun taasen tarvitsisivat kodin jossa tammat pääsisivät näyttämään taitojaan. Minulla ei ole mitään intoa kilpailla, joten ainoa fiksu valinta nykyisistä hevosistani on Vetta. Päistärikön kanssa minun ei tarvitse tuntea paineita etten edisty sillä yhtä nopeasti kuin muut, sillä eipä tuollaisen ranskalaisen kylmäverisen kanssa kovin pitkälle ratsujutuissa pääsisikään. Me puuhataan tasan sen verran mitä jaksan, ei yhtään enempää.
Tietenkään Vetta ei voi olla pihassa yksin, mutta olen hoitanut hommat niin että minun on mahdollista saada naapuritallista oloneuvoslämppäri lainaseuralaiseksi siihen saakka että löydän pysyvämmän kaverin jättitammalleni.
Kyllä minä tästä vielä nousen, yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa joka päivä aina vähän korkeammalle. Siihen saakka aion lusmuilla piiilossa torpassa eläimet seuranani, ainoana elämäntehtävänäni lämmittää tupaa ja hoitaa pakolliset asiat.
