perjantai 1. helmikuuta 2019

Testissä uusi satula

Vihdoinkin Siperia on ohitse: tällä viikolla loppuivat kolmenkympin pakkaset, jes! Nyt kepoisat kuusi astetta eivät tunnu missään, ihan shortsikelit. Toivottavasti sää pysyisi yhtä leutona kevääseen saakka, ja sitten kun lumet alkavat sulamaan, voisi lämpöä tulla vielä paljon lisää niin että kaikki nietokset katoaisivat kerralla ilman aivan mahdotonta tulvaa.

Huomatkaa conchossa killuvat närhensulat. ;)

Tänään pääsin myös ratsastamaan ensimmäistä kertaa "kunnolla" Vetalla, sillä tilaamani satula tuli vihdoin. Tähän mennessä olemme vain hömpötelleet ilman satulaa pitkin pöpelikköjä, sillä luonnollisesti yksikään tallin aiempien hevosten satuloista ei sovi jättiläisen selkään. Mutta kyllä kelpasi odottaa, sillä nyt meillä on hihnoihin mätsäävä joustorunkoinen Divino Silva-barokkisatula. Tyylistä ei tingitä! Vielä kun saan ostettua vähän tyylikkäämmät jalustimet niin all is good. Suitsia ja muita hihnoja osaan tehdä itse, mutta metallitöihin ei miulla enää kyllä taidot riitä... Vielä...

Kävimme ensin tarpomassa lumisessa metsässä. Hetki oli kuin elokuvasta: iltapäivän keltainen auringonvalo sai puiden lumipuvun hehkumaan, ja pienoinen tuulenvire pudotteli päällemme sieviä kevyitä lumihiutaleita — en ollut aina varma, satoiko lunta oikeasti vai karisiko vain oksien kuorrutetta niskaamme. Vetta tarpoi syvässä hangessa sisukkaasti, eikä hankalatkaan paikat saaneet sitä epäröimään: tamma painoi menemään sujuvasti niin kapeat väliköt kuin jyrkemmät mäetkin. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin tasapainotella kyydissä uudessa ihanassa satulassa ja nauttia retkestä.
Kotiinpäin tulimme tietä pitkin. Vetta jaksoi oikein hyvin ravata vaikka olimme tarponeet valehtelematta yli 2 km melkein kainalonmyötäisessä umpihangessa, eikä tamma edes hiennyt vaikka talviturkkiakin sillä oli niskassa kuin villamammutilla. Muutama auto tuli vastaan joista vain yksi hidasti kohdallemme (kylän maanteiden sankarit on taas vauhdissa...), mutta luottoratsu Vetta ei edes korvaansa väräyttänyt kohtaamisistamme.

Vetta on yllättävän kevyt ratsastaa kokoisekseen hevoseksi. Onhan sillä isot ja raskaat liikkeet enkä voi olettaa mitään kovin näppäriä mooveja, mutta se ei nojaa kädelle ja kuuntelee jalkaa sekä istuntaa tosi nätisti. Vaikka jalkani eivät tunnu ylettyvän kunnolla matamin tynnyrirungon ympäri, riittää pohkeeksi pieni kosketus, ja painoapuja ei tarvinnut melkein edes opettaa kun Vetta tuntui saavan jutun juonesta kiinni heti kun esittelin ratsastustapani hälle. Tosin enhän voi tietää miten häntä on aiemmassa kodissa ratsastettu — ehkä painoavut ovat sieltä jo tuttuja, mistäs sitä tietää jos Vetalla on vaikka ollutkin klassista taustaa, ken tietää! Eihän se rotua katso.

Huomenna ajattelin kokeilla Vetan kanssa joitakin vääntelyjuttuja tuossa pihalla, avotaivutuksia ja vastaavia. Voisin myös esitellä peitsen ja miekan, vaikka arvaankin jo ettei Vettaa varmasti aseet pahemmin hätkäytä. Olisi velmua käydä noviisikisoissa joskus jyhkyn kanssa, kokeilemassa taipuuko mahtimatami piskuiselle skill at arms-kentälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti